Kävin katsomassa kummisetääni pari viikkoa sitten. Se oli ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan vuosiin. Molemmilla oli ollut kiireitä tahoillamme, minulla ruuhkavuosikiireet, hänellä lapsenlapsiaan hoitavan ja ahkerasti mökkeilevän eläkeläisen kiireet. Yhteydenpito oli jäänyt joulukortteihin.
Setä ilahtui näkemisestäni. Hän halusi kovasti kuulla, miten elämäni sujuu. Jutteluamme hankaloitti hänen huono kuulonsa ja kuulolaitteen särinä. "Piti se elää tähän asti, että tämmöistäkin kokee. Ihan kuin ukkonen jyrisisi korvassa", hän naurahti.
Setä oli laihtunut ja haurastunut. Äkisti levinnyt syöpä oli päässyt yllättämään; hoidot eivät enää tehonneet. Hän oli silti hyvällä mielellä, tilanteensa hyväksyneenä. Hän kehui Terhokodin hoitoa, ja kiitteli saaneensa elää hyvän elämän. Hän oli järjestellyt käytännön asioita niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista. Sairauden ottaessa ylivallan oli tullut aika lopettaa elämän hallinnan yrittäminen. Se tuntui olevan helpotus.
Palauttelimme mieliin, mitä olimme yhdessä kokeneet. Nuorempana olin turvautunut kummisedän apuun useita kertoja, sillä muutin opiskelemaan paikkakunnalle, jossa hän asui. Ensimmäisenä talvena hän hätyytti vuokraisäntääni korjaamaan asuntoni lämmityksen. Sekin kerta on jäänyt mieleen, kun hän kuskasi minut akuutin umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi sairaalaan. Kipu oli karmea, mutta lievää komiikkaa tilanteeseen toi se, että olin tuiterissa nautittuani omatekoista viiniä. Setää muisto huvitti.
Puheleminen ja kuulon kanssa pinnistely väsyttivät kummisetää. Vuosiluvut ja tapahtumat alkoivat mennä sikin sokin. Hän kiitteli vierailustani, mutta totesi hyvästellessämme:"Eipä tullut paljon nähtyä."
Vaikka sävyssä ei ollut lainkaan syytöstä, asia jäi mietityttämään. Eipä tosiaan tullut paljon nähtyä, tässä elämässä.
Miksi laitamme kiireet arvojärjestykseen vasta sitten, kun tiedämme toisen tekevän kuolemaa, että tapaamista ei voi lykätä ensi syksyyn, ei edes ensi viikkoon? Vavahduttavaa oli oivaltaa, että kiireiden vuoksi olen harvoin täysin läsnä edes läheisimpieni elämässä.
Jatkuvien aikataulujen keskellä syntyy illuusio siitä, että kiire mittaa ihmisen arvoa, mutta myös siitä, että oman elämän olennaiset palikat ovat itsestäänselvyyksiä, jotka kiireillä on oikeus jyrätä. Kiireitä mahtuu viikkoon montaa sorttia; työ- ja palaverikiireistä pyykinpesu-, ruoanlaitto-, lasten harrastuksiinviemis- ja kevätvaatteidenostokiireisiin.
Selkeys oman elämän arvokkaimpien asioiden järjestyksestä auttaa uudistamaan suhdetta ajan käyttöön ja pitämään pään kylmänä kiireiden tempoessa. Se lienee tahdon ja ymmärryksen asia – siis opittavissa.
