Vanhassa parempikin vara

Kesän alkajaisiksi omakotiasuja täräyttää uuden remontin käyntiin. Tänä kesänä maalataan yläkerta valkoiseksi ja tehdään yläaulaan esikoiselle oma pikkuinen huone.

Remontti merkitsee myös joutavien tavaroiden pois ja kiertoon laittamista. UFFaan lähti neljä kassillista kaapinperältä löytyneitä vaatteita. Lehtipinoihin tartuin tarmokkaasti, mutta unohduin selailemaan.

Pinoissa makoili kymmenittäin Gloria-perheen lehtiä, Feminoita, Dekoja, useamman kesän Elle interiörejä ja Skönä hemejä, jokunen Vogue, Wallpaper ja Red. Niiden selailu toi mieleen hyviä muistoja.

Samaan aikaan tutulta ja tuoreelta näytti kirjailijan talo Gotlannissa. Vaalean, rapatun talon ilmavuus ja pihapiirin ruusut ja yrtit ovat juuri sellainen kesäidylli, josta itsekin haaveilen.  Jämähdin lukemaan myös neljän vuoden takaisen Gwyneth Paltrow'n haastattelun, jossa hän poseeraa viidellä aukeamalla upeissa muotiluomuksissa ja lyhyehkössä polkkatukassa.

Varsinainen helmi, Women's Journal lokakuulta 1990, oli pakko tutkia kannesta kanteen. 

Pääjuttuina komeilivat silloisen pääministerin Margaret Thatcherin, edesmenneen muotikuninkaan Gianni Versacen ja e-pillerin kehittäjän haastattelut. Höysteenä muotia, kauneutta ja ruokaa, kirjallisuutta ja pienempiä julkkuja. Laadukasta sisältöä ja konstailematon taitto  - paketti oli kestänyt ajan hammasta hämmästyttävän hyvin. 

Loppujen lopuksi paperikeräystuomion saivat ainoastaan annat ja mimmit. Niille jatkoaikaa olisi toisessa tilanteessa voinut olla kesämökin ulkohuussin lukemistona. Mutta remontin alta oli siivottava.

Lehtipino ei olennaisesti madaltunut, mutta muistin taas, millaisia aarteita se sisäänsä kätkee.

Sadepäiviä odotellessa.

Lisää kuvateksti

Kattilallinen kaaosta

Hirveä meteli, odottelua, kuulumisten huutelua pöydän toiseen päähän ja taas odottelua. Puuttuvia ruokailuvälineitä, jäähtyneitä annoksia.  Lisää odottelua.

Näin alkoi iloinen iltamme kaveriperheen kera Linnanmäen uudessa fiinimpien ruokapaikkojen keskittymässä, Kattilassa.

Ihanaa, että Lintsillä yritetään nostaa ravintolapalveluiden tasoa. Paikka on lapsiperheille miltei pakollinen kesäkohde, ja olisi kiva syödä muutakin kuin kelmeitä hodareita lokkeja väistellen.

Mutta valitettavasti kehitys on jäänyt pahasti vaiheeseen.

Ensinnäkin tilan akustiikka. Se on katastrofaalinen.  Kattilassa on kuusi erilaista ravintolaa, jotka on erotettu toisistaan vain sermirakenteella. Kun ykköskohderyhmää on väkisinkin lapsiperheet, on selvää, että meteliä asiakkaista lähtee. (En tosin usko, että desibelitaso on alhainen silloinkaan kun äänessä on eläkeläisporukka tai iltaa viettäviä pukumiehiä. )

Aurinkoisena torstaina ravintolat olivat melko täynnä, mikä on tietysti mukavaa yrittäjien kannalta. Mutta tila oli kaoottinen ja levoton, sillä metelimassan yli nousivat lasten huudot, ruokailuvälineiden putoamiset, tuolien kolahtelut. Nuoret tarjoilijat näyttivät epätoivoisilta.

Akustiikka on valtavan tärkeä osa tilaa. Kaikuisassa paikassa ei kuule edes omia ajatuksiaan saati kykene puhumaan oman pöytäseurueen kanssa. Oma ääneni on sen korkuinen, että se häviää taustahälyyn.

Hyvässä akustiikassa pöytäseurue voi vaivatta keskustella keskenään. Akustiikka luo tilaan intiimiyttä, ja sitoo äänimaailman osaksi tilan viihtyisyyttä ja luonnetta. Sen suunnittelu on vaativaa,  ja siksi sitä tekevät sen alan ammattilaiset.

Ei voi sanoa että akustiikka olisi sentään puoli ravintolakokemusta, mutta kyllä se vaikuttaa siihen, meneekö uudestaan. Hyvä palvelu ja ruoka ovat toki pääasia. Kattilan burgereissa ei ollut suolaa säästelty, mutta ne olivat maukkaita jäähtyneinäkin.  Palvelu oli etanamaisen hidasta,  eikä pahoitteluja unohteluista saati viivästelyistä kuulunut.

Harmi.

Onneksi vanha kunnon Karuselli heppoinen toimi ja tenhosi.

Design sitä sun tätä

Kun Helsinki toista vuotta sitten voitti  World Design Capital -tittelin vuodeksi 2012, hihkuttiin kaupungin johdossa siihen malliin, että ilmassa alkoi aistia suuren urheilujuhlan tuntua.

Designpääkaupungissa on nyt elelty puoli vuotta.  Kovin aktiivisesti en ole tapahtumien perässä ehtinyt juosta - jotenkin ovat menneet ohi. Mitä on irronnut?

Kokoro & Moi:n suunnittelema Designvuoden logo on ainakin tullut tutuksi. Se on pesiytynyt miltei jokaisen itseään jonakin pitävän firman nettisivulle. Yritykset ovat lähteneet teemavuoteen mukaan niin laajalla rintamalla, että vastedes mikään ei ole enää designilta turvassa. Sen piirissä ovat jopa arkiset ruokaostoksemme.

Tutuu kuin se perinteisesti  designiksi mielletty, huonekalut, valaisimet, käyttöesineet, arkkitehtuuri, olisivat miltei unohtuneet. Tai oikestaan: ovatkohan ne tätä nykyä peräti jotakin ihan muuta?

Arkkitehtuurimuseon pihalle on noussut toukokuussa Paviljonki, väliaikastila teemavuoden tapahtumille. Siellä pitää käydä, vaikka Paviljongin nettisivu oli silmissäni niin sekava, etten jaksanut perehtyä tapahtumatietojen tulkintaan.

Lehdet ovat kantaneet kortensa kekoon julkaisemalla kilvan designille omistettuja erikoisnumeroita ja liitteitä. Itsekin olin tekemässä yhtä. Siinä oli ihan kivoja ajatuksen avauksia ja yritystä katsella laajemmin. Mutta kaiken yllä leijui epäelkeys siitä, kenelle se oli tarkoitettu; aktiiviharrastajalle vai ekakertalaiselle.

Teemavuoden yksi päämäärä on ollut korostaa designin merkitystä arjessa, eli sitä, miten jokainen asia vaatii huolellista ja ammattimaista suunnittelua, jotta se - tuote tai palvelu - toimisi hyvin ja  helpottaisi elämäämme.

Tässä on teemavuoden dilemma. Designin arkipäiväistäminen on tuonut siihen niin paljon uusia ulottuvuuksia, että käsite on vesittynyt kaikenkattavaksi. Se ei ole enää oikein mitään kun se on kaikkea.

Kaunotar ja hirviö

Pariin viikkoon en ole ehtinyt juuri käydä pihalla  - sen hoitamisesta puhumattakaan.  Ja seuraus on tämä:  vuohenputket ovat riehaantuneet.

Kukkapenkit, aidanvierustat ja puunalustat rehottavat niiden yltäkylläistä vihreyttä. Ahnaimmat ovat venyttäneet vartensa jo puolen metrin korkeuteen ja levittäneet lehtensä isoiksi päivänvarjoiksi lehtokotiloille, toiselle vitsaukselle.

Taas pitää miettiä, miten niihin suhtautuu. Vimmainen perkaaminen auttaa toki hetkeksi tai ainakin pitää tilanteen jotakuinkin aisoissa. Ne ryökäleet kun jatkavat leviämistään uskomattoman tehokkaasti.

Toisaalta mieleeni tuli ystäväni isoäiti, jonka mielestä vuohenputket ovat veistoksellisen kauniita kasveja. Hänellä oli niitä aina maljakossa.

Jospa teen kompromissin: katselen niitä kauniina - nehän ovat sitäkin - ja revin niitä juurineen aina ohi mennessä. Kukapa nyt rikatonta pihaa kaipaisi.

Juhannuspaniikki

Vuodessa on kaksi etappia, joiden mukaan systeemi hyrrää. Juhannus ja joulu.

Tammikuusta käynnistyy elämä  ennen juhannusta. Sen mukaan määritellään projektien aikataulut, tapahtumat, matkat ja lomat. Juhannus on taitekohta, jonka jälkeen alkaa loppuvuosi. Syksystä suunnataan katse jouluun.

Nyt juhannuksen maaginen raja on pelottavan lähellä. Tulevat viikot ovat säälimätöntä loppukiriä. Hommat pitää saada valmiiksi ennen juhannusta, tavata asiakkat ja työtutut, varautua kesän ajan yllätyksiin. Lisäksi kipitetään päiväkotien, kerhojen, harrastusten ja yhdistysten kevätkarkeloissa ja erinäisten firmojen ohjelmallisilla kesäkekkereillä. Hoitotädeille, opettajille, harrastusten ohjaajille piirretään kesäkortteja ja keksitään lahjoja.

Kyllä tämä vielä menisi, mutta kun on sattunut lisääntymään sesongin huippukohdalla, saa lisäksi järjestää lastenkutsuja ja sukulaiskahvitteluja. Voikukat ja vuohenputket rehottavat pihalla ja pyykkikasat ovat vallanneet puoli taloa. Onneksi niitä ei ehdi murehtia.

Oi miksi kaikki haluavat lomailla heinäkuussa? Kesä on ihana ja ehdottoman tarpeellinen, mutta ei kai se tarkoita, ettekö silloin voisi tehdä myös töitä? Voisihan meno olla hiukan rennompaa, mutta on aika outoa, että asenne on edelleen on-off, asiat seisovat yhden kuukauden ja käytännössä ainakin puolitoista kuukautta hommat toimivat vajaalla teholla.

Ja eikö niitä karkeloita kannattaisi pitää helmi-maaliskuun hiljaisempana kautena, kun mitään ei tapahdu, on pimeää ja tylsää?

Sitten kun syys viimein käynnistyy, ei mene kauaa, kun alkaa joulupaniikki - juhannuksen kaavaa toistaen.

Mitä jos ainakin jouluhärdelistä siirtäisi osan tammikuulle?