Aina kun alan leipoa yhdessä lasten kanssa mielessäni väikkyy Carl ja Karin Larssonin iloinen taiteilijaperhe, jossa kaikki taaperosta alkaen touhuavat herttaisesti yhdessä.
Tuo idylli ei jostakin syystä ole kuitenkaan koskaan toteutunut meillä.
Esikoisen kanssa aloitin hauskuuden joulupiparien leipomisella. Homma meni oitis vinoon. Kaksivuotias lätki piparimuotteja minne sattuu, ja hienosti kaulimani piparilevy meni aivan piloille. Piloille siksi, että sen jokaista neliösenttiä ei käytetty tehokkaasti, vaan yli puolet satsista oli lötköjä hukkapaloja. Niistä pyöriteltiin palloja jääkaappiin kovettumaan, kaulittiin taas uusi levy - ja sama onnettomuus kertautui.
Väkisinkin siinä hermot kiristyvät.
Täydellistä äitiä ei pelkkä pullan leipominen tee, täydellinen äiti leipoo pullat yhdessä lasten kanssa. Hän kehuu lastensa pyörittelemiä rumia möykkyjä tosi hienoiksi, eikä välitä, vaikka jauhopussit repeilevät, taikinat häviävät parempiin suihin ja kananmunat valuvat pitkin lattioita.
Vaikka kuinka yritän ja muuta haluan, nämä yhteiset leipomishetket saavat minusta esiin suorittajan ja käskyttäjän, joka haluaa kaiken sujuvan millilleen niin kuin haluan. Korvapuusteilla ja pullilla on oikeus olla myös kauniita, haluan pelastaa ne kovakouraisten barbaarieni käsittelystä.
Aina jossakin vaiheessa mitta täyttyy ja hätistän keittiön tyhjäksi.
Eipä silti että täydellisen äidin kruunua erityisemmin hinkuisin, silti epäonnistumisen tunne uhkaa lasketua päälle, kun otsasuonet pullottaen ja hampaita kiristellen opastaa keskimmäistä voitelemaan pullat siten, etteivät ne kärsi - nuo minun ihanat luomukseni.
Ehkä lapsille ei ole ennen vanhaan annettu niin isoa roolia keittiöhommissa. Siihen ei varmaan arkiaskareiden tuoksinassa ole ollut kenelläkään aikaa. Kenties muksut ovat vain saaneet seurata vierestä työskentelyä ja olla apuna, kun taidot ovat kehittyneet.
Voihan se olla, ettei Larssonien idylli ole edes tarkoitettu tosioloihin.
Ankeista leivontakokemuksistaan piittaamatta lapset toivovat usein, että leipoisimme pullaa. Tänään muhkeita korvapuusteja ja rusinasuisia pullatyttöjä syntyi kaksi pellillistä. Innokkaat apurit olivat mukana osan aikaa, kunnes saivat vahvan vinkin siirtyä ulkoilemaan.
Syöjiä ei kuitenkaan tarvinnut houkutella paikalle.
Lepo.
Tuo idylli ei jostakin syystä ole kuitenkaan koskaan toteutunut meillä.
Esikoisen kanssa aloitin hauskuuden joulupiparien leipomisella. Homma meni oitis vinoon. Kaksivuotias lätki piparimuotteja minne sattuu, ja hienosti kaulimani piparilevy meni aivan piloille. Piloille siksi, että sen jokaista neliösenttiä ei käytetty tehokkaasti, vaan yli puolet satsista oli lötköjä hukkapaloja. Niistä pyöriteltiin palloja jääkaappiin kovettumaan, kaulittiin taas uusi levy - ja sama onnettomuus kertautui.
Väkisinkin siinä hermot kiristyvät.
Täydellistä äitiä ei pelkkä pullan leipominen tee, täydellinen äiti leipoo pullat yhdessä lasten kanssa. Hän kehuu lastensa pyörittelemiä rumia möykkyjä tosi hienoiksi, eikä välitä, vaikka jauhopussit repeilevät, taikinat häviävät parempiin suihin ja kananmunat valuvat pitkin lattioita.
Vaikka kuinka yritän ja muuta haluan, nämä yhteiset leipomishetket saavat minusta esiin suorittajan ja käskyttäjän, joka haluaa kaiken sujuvan millilleen niin kuin haluan. Korvapuusteilla ja pullilla on oikeus olla myös kauniita, haluan pelastaa ne kovakouraisten barbaarieni käsittelystä.
Aina jossakin vaiheessa mitta täyttyy ja hätistän keittiön tyhjäksi.
Eipä silti että täydellisen äidin kruunua erityisemmin hinkuisin, silti epäonnistumisen tunne uhkaa lasketua päälle, kun otsasuonet pullottaen ja hampaita kiristellen opastaa keskimmäistä voitelemaan pullat siten, etteivät ne kärsi - nuo minun ihanat luomukseni.
Ehkä lapsille ei ole ennen vanhaan annettu niin isoa roolia keittiöhommissa. Siihen ei varmaan arkiaskareiden tuoksinassa ole ollut kenelläkään aikaa. Kenties muksut ovat vain saaneet seurata vierestä työskentelyä ja olla apuna, kun taidot ovat kehittyneet.
Voihan se olla, ettei Larssonien idylli ole edes tarkoitettu tosioloihin.
Ankeista leivontakokemuksistaan piittaamatta lapset toivovat usein, että leipoisimme pullaa. Tänään muhkeita korvapuusteja ja rusinasuisia pullatyttöjä syntyi kaksi pellillistä. Innokkaat apurit olivat mukana osan aikaa, kunnes saivat vahvan vinkin siirtyä ulkoilemaan.
Syöjiä ei kuitenkaan tarvinnut houkutella paikalle.
Lepo.
