Ihana Tullisaari

Helsingin rannat keskustasta itään tarjoavat loputonta löytämisen riemua lähimatkailijalle.Sunnuntaina suuntasimme Laajasalon luoteisrannalla sijaitsevaan Tullisaaren puistoon. Pakkasimme pyörän peräkärryyn nuorimmaisen, viltin ja eväät. Isommat muksut ottivat omat pyörät alleen.

Pilvetön, huikasevan sininen taivas, lämmittävät säteet. Loppukesän aurinkopäivien mausteena on myös haikeus. Koskaan ei tiedä, onko kyseessä viimeinen T-paitakeli ennen ensi kevättä.

Pitkä pyöräletkamme eteni turvallisesti pyöräteitä pitkin. Herttoniemen kartanon mailla tököttivät heinät edelleen seipäillä. Arvailimme, jatkuuko cityviljelijän heinäntekokausi pidempään kuin maalaisserkuillaan, vai onko kyseessä näytösluonteinen juttu.

Rantaa seurailevaa hiekkatietä poljimme muutaman hengästyttävän ylämäen, vihdoin rivitalorivistön jälkeen avautui laaja nurmikenttä ja korkeita jalopuita; Tullisaari.

Tullisaaren eli Turholmin kulttuurihistoriallisestikin arvokkaan puiston tunnetuin maanmerkki on varmaankin oopperalaulaja Aino Acktén (1876-1944) uusrenesanssityylinen huvila. Ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt laulatajatähtemme vietti oranssissa puuhuvilassa kesiään 40 vuotta, ja emännöi siellä myös ystäviään Albert Edeldfeltistä Eino Leinoon ja Jean Sibeliukseen. Voi vain kuvitella, miten hilpeitä illanistujaisia huvilassa on kesäisin vietetty. Korkealta kukkulalta näköalat merelle ja Kulosaareen päin ovat upeat, arvatenkin myös huvilan yläkerran pyöreästä tornihuoneesta.

Tätä nykyä Aino Acktén huvila on Helsingin kaupungin omistuksessa. Se ehti jonkin aikaa toimia suosittuna kamarikonserttitilana, mutta nyt se on homevaurioiden vuoksi toistaiseksi suljettu. Korjaamiseen tarvittaisiin rutkasti rahaa. Sitä ei tietenkään ole.

Huvilan kukkaistutukset on hoidettu huolella, muuten talo pihapiireineen huokuu hiljaisuutta.

Muualla puistossa istutuksia ei juurikaan ole. Tullisaaren puistolle antavat luonnetta nurmikenttää halkovat hiekkatiet, meri sekä isot tammet, männyt, lehmukset ja pihlajat. Keskeltä kukkulaa löytyy sireenimaja, johon lapset oitis kirmaisevat. Kävelytien varrella on penkkejä, joille saa istahtaa ihailemaan merimaisemia. Laiturilta voi pulahtaa uimaan.

Levitimme viltin rinteeseen, josta avautuu kaunis näköala Kulosaareen ja Herttoniemenrantaan. Pyöräilyn herättämä nälkä yhdistettynä raikkaaseen meri-ilmaan tekivät sen, että eväspatongit, keksit ja mehu hupenivat nopeasti.

Elokuun auringon helliessä loikoilimme hetken vailla maallisia murheita.

Kisses to Yoko

Tykkään Huvila-teltasta. Minusta se on rennon tyylikäs ja toimiva esitystila, ja sijainti Tokoinrannassa mitä mainioin. Tarjonta on kiinnostavaa, ja hyvä tunnelma syntyy helposti elokuun pehmeinä iltoina.

Aloitin Juhlaviikkoni Huvilassa Yoko Onon keikalla, jonne armas puolisoni oli hankkinut meille liput ja vieläpä lastenvahdin.


Olen seurannut Onoa 1980 ilmestyneen John Lennonin ja Onon Double Fantasy -albumin ajoista. Hänen persoonallinen laulutapansa oli minusta aika kammottavaa, vaikkakin mieleenpainuvaa. Mielsin Onon biisien olevan lähinnä  täytettä puolisonsa Lennonin levyllä, jonka musiikki minua varsinaisesti kiinnosti.

Silti, kun Ono sattumalta tepasteli vastaani viime syksynä Manhattanilla, sydän jätti yhden lyönnin välistä. Hän on jo vanha ja hauraskin nainen, mutta karismaattinen.

Lennonin ja Onon ikonista rakkaustarina välitettiin maailmalle kolmannen todistajan, kameran, kautta. Yoko esiintyy kuvissa tyynenä, kauniina, vahvana. He kävelevät Lennonin kanssa käsi kädessä, suutelevat ja nakuilevat valkoisten lakanoiden välissä. Intiimiä ja keskittynyttä. Silti katsoja ei tunne tirkistelevänsä. Yllä lepää hallittu tietoisuus.


(kuva Marcela Cutaldi Cipolla)

Pariskunta ajoi performansseillaan ja musiikillaan rauhan aatetta ja heidän yhteistyönsä jatkui Lennonin traagiseen kuolemaan asti. Siitä eteenpäin Ono on ollut leimaltaan Lennonin leski, vaikka onkin jatkanut omaa taiteellista työskentelyään. Megatähden lesken rooli voi olla aikamoinen ristikin. Lennonin kuolemasta tulee pian 33 vuotta.

Huvilassa porisi ja sorisi ennen keikan alkua kuin parhailla kokkareilla. Musiikki- ja viihde-elämämme silmäätekeviä oli paikalla runsain mitoin. Kas, tuolta huojuu hoikkaakin hoikempi Lenita näyttävissä meikeissään. Oranssinpunainen pitkä tukka vain hulmahtaa, kun uljas Aira Samulin astelee Jorma Uotisen käsipuolessa. Viereen istahtaa Paleface. Ihan täyteen ei Ono kuitenkaan vetänyt salia, syyksi moni arveli hintavaa lippua.

No, millainen keikka sitten oli? Lyhyt, mutta intensiivinen. Ennen solistin saapumista lavan taustakankaalla pyöri Onon lyhytelokuvia, muun muassa paljaita karvaisia takamuksia ja niitä tuttuja soutelu - ja suutelufilminpätkiä. Onon ja Lennonin elämää esitettynä Onon sihdillä.

Kitaristi Thurston Moore ja Ono olivat lavalla miltei huvittavan näköinen pari, mutta keskinäinen kommunikointi toimi. Moore on parimetrinen hujoppi, jonka lökäpöksyt ja surffitukka eivät kieli 55 vuoden iästä. Yoko Ono piskuinen, pillifarkkuinen tikkujalka isoissa aurinkolaseissaan ja lierihatussaan. Kahdeksankymmentävuotias nainen, japanilaiseen tapaan iätön. Ikä näkyi ehkä siinä, että Onon piti käydä tunnin keikan aikana huilimassa kymmenkunta minuuttia.

Biisit eivät olleet maata järisyttäviä, silti homma toimi. Kovin brutaalia uikutusta ei tällä keikalla kuultu. Onon ääni kesti yllättävän hyvin pitkät improvisoidun oloiset kiekumiset. Suomalaisvahvistus, rumpali Tomi Leppänen hoiti pestinsä suvereenisti – tuli ihan ylpeä olo.

Sanoituksista oli riisuttu mystiikka, ja Ono toi kannustavaa sanomaa oman ilmaisunsa löytämiselle: "Be brave! Respect your intuition!"

Kun ajattelee, että kahdeksankymppinen leidi kiertää ympäri maailmaa ähisemässä ja kiekumassa, ei voi kun todeta, että kaikki on mahdollista, jos uskoo siihen mitä tekee. Ehkä lippujen hinnoitteluunvaikuttaa vielä Lennon, mutta Onossa on tyyliä ja heittäytymistä. Hän on hauska.

Jännitys kuuluu uuteen alkuun - myös koulussa

Viime viikkoina olen yrittänyt palauttaa mieleeni tunnelmia ensimmäisestä koulupäivästäni. Saan kiinni vain haileita muistikuvia sinisestä, isotaskuisesta syystakista ja mustasta markiisikankaisesta koululaukusta, ja sen, että yhdellä tytöllä tuli pissat housuun. Mutta sitä en muista, miltä minusta tuntui.

Veikkaan, että minua jännitti sieluttomasti ja vatsaa kipristi niin, että melkein itketti. Olin outo porukassa, vastikään paikkakunnalle muuttanut, enkä ekaluokan aloittaessani tuntenut ketään uusista luokkatovereistani. Miä ja siä särähtivät korviini kuin kirosanat, enkä saanut niitä sopimaan suuhuni.

Kun tänään saatoin tyttäreni ekalle luokalle, hän oli hivenen jännittynyt, mutta samalla luottavainen ja odottavainen. Koulumatkaa olimme harjoitelleet koko viime vuoden, sillä eskari sijaitsi koululla -  myös koulurakennus ja piha olivat tulleet tutuiksi. Kaksi kaveria oli tulossa samalle luokalle, ja useimpien luokkatovereiden naamat ja nimet olivat jo muistissa.

Koulun aloitus taisi kutkuttaa häntä oikeastaan mukavalla tavalla.

Repun hankimme tyttärelle jo edellisellä viikolla, samoin kännykkäliittymän. Nämä uudet koululaisen symbolit tuntuivat merkitsevän hänelle todella paljon, samoin kuin oma kotiavain. Aamulla hän säilöi puhelimen ja avaimen huolellisesti repun sivutaskuun. Iso tyttö.

Melko tyytyväisen näköisenä lapsi vilkutti minulle pulpetistaan, kun luovutin hänet oppivelvollisuuden huomaan.

Tämän tärkeän riitin jälkeen lähdin asioille. Kauppakeskuksessa, merkityksettömän musiikin virratessa taustalla, minut valtasi pohjattoman surullinen olo.Tunneaaltoa oli vaikea järkeistää. Olin iloinen lapsen uudesta elämänvaiheesta, ylpeä hänen reippaudestaan ja helpottunut siitä, miten luontevanoloisesti homma lähti liikkeelle. Samalla olin äärettömän haikea, kun yksi ajanjakso oli elämässämme lopullisesti ohi. Se riipaisi.

Mitäköhän oma äitini mietti saattaessaan minut koulutaipaleelle? Varmasti häntä jännitti puolestani ja mietytti, löydänkö paikkani joukossa. Luultavasti alkuhämmennyksen jälkeen asiat alkoivat sujua, koska mitään kovin ikävää muistikuvaa minulle tuosta virstanpylväästä ei ole jäänyt. Tokkopa edes ymmärsin sen merkitystä.

Omasta alakouluajastani parhaiten muistan koulumatkan kaksi kadunylityspaikkaa, koulun pitkien käytävien harmaat laattalattiat, sen, että näytelmäkerhossa oli kivaa ja käsityöt vasurille sekä vaikeita että vastenmielisiä. Muistiin on porautunut myös piinaviikko kuudennelta luokalta, jolloin luokan tytöt eivät puhuneet minulle.

Ei eka päivä välttämättä ole se mieleenpainuvin.

Uuteen alkuun kuuluu jännitys, joka tekee siitä tilanteena erityisen. Ilmassa on odotusta, toiveita ja pelkoja, kuten aina muutoksessa. Lapsi saa koululaisen isomman vapauden liikkua kavereiden kanssa, mutta samalla enemmän vastuuta itsestään ja tavaroistaan huolehtimisesta. Vanhemman osana on jatkuva säätö, jolla pitää lapsen lieka sopivan pituisena; ei liian löyhänä, muttei liian tiukkanakaan.

Päätin, että saan haikeilla mennyttä elämää lapsilta salaa vielä tämän iltapäivän. Huomenna alan nauttia täysillä uudesta, ennenäkemättömästä syksystä!

Vapauden kalterit

Kun free-elämän upeaa vapautta ja töiden runsasta kirjoa on ehtinyt aikansa hehkuttaa, alkaa nurjempikin puoli näyttäytyä.

Yksinäisyys.

Ei ole työkavereita, joiden kanssa ruotia valintojen seurauksia, firman punaista lankaa tai hankalia asiakkaita. Yhteiset kesäretket, koulutuspäivät tai käytäväkeskustelut kuuluvat isommille firmoille. Yksin tekijällä ei kerry työpaikan tarinaperinnettä, eikä työporukan erilaisten persoonien kummallista galleriaa, josta ammentaa yhteishenkeä ja hauskuutta silloin kun rutiinit tympivät.

Yksinäiselle tekijälle työssä onnistumiset ovat hetkellisiä ilon läikähdyksiä, joita ehkä juhlistetaan kotona korkkaamalla kuohuviini. Ei niitä muistella sen koommin kotiväen kanssa - työpaikalla onnistumisista sen sijaan revitään iloa pidempään.

Oma työ on luotava joka päivä uudelleen. Se on itsenäisyydessä parasta, mutta välillä rasittavaakin. Ei ole valmista kontekstia, johon hypätä suorittamaan rutiineja huonosti nukutun yön jälkeen.

Työilmapiirissä ei ole yksinäisellä moitittavaa. Sehän on suorastaan ihana. Kukaan ei nälvi, hiillosta, mökötä tai kamppaa. Yt-neuvottelujakaan ei ole tiedossa, ainakaan niin kauan kuin rakastan työtäni.