Asun valtavan kirsikkapuun juurella. Sen oksat kurkottavat pitkälti yli kaksikerroksisen talon harjan ja sen runko on paksu kuin saavi. Ikää sillä on vähintään viisikymmentä vuotta. Kaarna on jo hiukan ratkeillut ja raottanut ovea muurahaisten tutkimusretkille. Vaikka puun olemus on aavistuksen ravistunut, silti se seisoo ylväänä talon kupeessa.
Toukokuussa koittaa kirsikkamme tähtihetki. Yhtenä iltana sen tummien risuisten oksien kärjet alkavat pullistua vastapuhjenneiden lehtien keskellä. Seuraavana iltana ilmiö on moninkertaistunut. Osaamme jo laskea, että kuluu viikon verran silmujen havaitsemisesta niiden kukkaan puhkeamiseen.
Tänä iltana jokakeväinen ihme tapahtui. Aurinkoisen päivän päätteeksi puu läväytti kukkamerensä valloilleen. Tuhansia valkoisia, eteerisesti leijailevia kukkia. Lempeä painuvan illan valo, mustarastaan viheltely, taustalla tuskin havaittava, hento tuoksu.
Tyynen kaunis ja samalla jotenkin hillitön tapahtuma.
Kirsikka on korttelin juhlittu kevätmorsian, mutta loistoa kestää vain muutamia päiviä. Sitten valkeat terälehdet satavat tuulen huokausten mukana nurmelle ja kaunotar muuttuu arkiseksi varjon antajaksi.
Puuvanhus kerää virtaa seuraavaan koitokseen. Se on joka kesä tuottanut valtaisan sadon kiiltävänpunaisia kirsikoita. Koska puu on niin korkea, emme ole harmiksemme koskaan ehtineet apajille ennen räkättirastaita.
Rätkyt saapuvat kymmenien parvissa ja iskevät nokkansa riemusta kirkuen meheviin marjoihin. Puussa käy kuhina ja kihinä pari päivää. Sitten juhlat ovat ohi, ja seurue häipyy omille teilleen. Jälkeen jää huolettomasti ammuttuja punaiseksi värjäytyneitä kakkoja. Uskomme, että sama lintusuku on vieraillut puussamme vuosikymmenet - ja he pitävät sitä omanaan.
Ensimmäisinä vuosina yritin raivoisasti puolustaa oikeuttamme kirsikoihin. Heittelin lintuja milloin käsiin osuneilla lasten hiekkaleluilla, milloin kengillä. Joku linnuista lennähti hetkeksi sivummalle, mutta merkittävää vaikutusta riehumisellani ei ollut.
Epäilen silti, että sama näytelmä toistuu taas tulevana kesänä.
