Elämää kirsikkapuun juurella

Asun valtavan kirsikkapuun juurella. Sen oksat kurkottavat pitkälti yli kaksikerroksisen talon harjan ja sen runko on paksu kuin saavi. Ikää sillä on vähintään viisikymmentä vuotta. Kaarna on jo hiukan ratkeillut ja raottanut ovea muurahaisten tutkimusretkille. Vaikka puun olemus on aavistuksen ravistunut, silti se seisoo ylväänä talon kupeessa. 

Toukokuussa koittaa kirsikkamme tähtihetki. Yhtenä iltana sen tummien risuisten oksien kärjet alkavat pullistua vastapuhjenneiden lehtien keskellä. Seuraavana iltana ilmiö on moninkertaistunut. Osaamme jo laskea, että kuluu viikon verran silmujen havaitsemisesta niiden kukkaan puhkeamiseen.

Tänä iltana jokakeväinen ihme tapahtui. Aurinkoisen päivän päätteeksi puu läväytti kukkamerensä valloilleen.  Tuhansia valkoisia, eteerisesti leijailevia kukkia. Lempeä painuvan illan valo, mustarastaan viheltely, taustalla tuskin havaittava, hento tuoksu.

Tyynen kaunis ja samalla jotenkin  hillitön tapahtuma.

Kirsikka on korttelin juhlittu kevätmorsian, mutta loistoa kestää vain muutamia päiviä.  Sitten valkeat terälehdet satavat tuulen huokausten mukana nurmelle ja kaunotar muuttuu arkiseksi varjon antajaksi. 

Puun sammaltunutta runkoa ja harventuneita oksia katsellessa mietimme hiljaa,  kuinkakohan monta kertaa se vielä jaksaa tehdä kevätyllätyksensä. 

Puuvanhus kerää virtaa seuraavaan koitokseen. Se on joka kesä tuottanut valtaisan sadon kiiltävänpunaisia kirsikoita. Koska puu on niin korkea, emme ole harmiksemme koskaan ehtineet apajille ennen räkättirastaita. 

Rätkyt saapuvat kymmenien parvissa ja iskevät nokkansa riemusta kirkuen meheviin marjoihin. Puussa käy kuhina ja kihinä pari päivää. Sitten juhlat ovat ohi, ja seurue häipyy omille teilleen. Jälkeen jää huolettomasti ammuttuja punaiseksi värjäytyneitä kakkoja. Uskomme, että sama lintusuku on vieraillut puussamme vuosikymmenet - ja he pitävät sitä omanaan.

Ensimmäisinä vuosina yritin raivoisasti puolustaa oikeuttamme kirsikoihin. Heittelin lintuja milloin käsiin osuneilla lasten hiekkaleluilla, milloin kengillä. Joku linnuista lennähti hetkeksi sivummalle, mutta merkittävää vaikutusta riehumisellani ei ollut.

Epäilen silti, että sama näytelmä toistuu taas tulevana kesänä. 

Mediamäkkärit

Media-alan myllerryksessä on edetty sisäfileen ja palapaistin kautta jauhelihavaiheeseen. Sanoma ja Alma ovat jo hyvän aikaan hakeneet synergioita maakuntalehdilleen yksinkertaisella konstilla: Keskitetään massan tuotanto yhteen paikkaan ja pursotetaan se sitten eri putkia pitkin maailmalle.

Toki sipulina on edelleen paikallisuutta, se on toinen rinnalla kulkeva trendi, mutta silti väitän, että entistä teollisemman makuista maailmankuvaa meille tarjoillaan.

Painettujen lehtien ahdinkoa ymmärtää. Verkkoon ja eri sovelluksiin pitää satsata, kurjuus on siinä, että mainostuloja ei niistä printin mahtiaikojen malliin tule. Nykyistenkin tilaajien takinliepeissä saa roikkua kaksin käsin, eikä uusia tahdo saada.

Kuinkakohan moni lukija ymmärtää, miten paljon taustatyötä, verkostoja ja jatkuvaa opiskelua juttujen taustalla on? Ei se ole sitä, että joku osaa kirjoittaa näppäriä lauseita peräjälkeen- ei siitä toki haittaa ole - vaan sitä, että hahmottaa olennaisen asian ja sen kohderyhmän kannalta, osaa kertoa sen ymmärrettävästi ja vetävästi. Ja laittaa sen oikeaan kontekstiin.

Kokeneimmille toimittajille, noille hiljaisen tiedon kruunamattomille kuninkaallisille, on jaettu eropaketteja. Sen mukana
osaamisrakenne on yksipuolistunut aika monessa mediassa, ja tuntuu, että laatu on kärsinyt samalla. Kiire on myös tavallinen syy - ja tekosyy. Kiireessäkin on kyse aina valinnoista, prioriteeteista.

Valtakunnan isoimmassa päivälehdessä uusien lukijoiden kasvatusta tehdään heppoisin keinon. Perinteisen journalismin tilalle on tullut kokosivun katugalluppeja. Varmaan niitä joku silmäilee, mutta itse en niitä kaipaa. Ne ovat vähän samansorttista tuubaa, mitä ihmiset nyt jo postaavat Facebookissa  - hah, tai blogeissaan. :)

Vaikka some onkin tullut sotkemaan pasmat, en usko, että silti haluamme somejournalismia, sellaista, jossa ihmiset otetaan mukaan tekemään itse itselleen uutista. Kyllä siihen joku ammattitaito pitää olla. Sentään.

Onnenpensas kevään tuo

Keltaisena hehkuva onnenpensas on kevään ensimmäisiä kukkivia pensaita. Tämän yksilön bongasin Suomen Pankin seinänvierustalta. Ihanan hörsyilevä ja iloinen.

Pullantuoksuinen vääpeli

Aina kun alan leipoa yhdessä lasten kanssa mielessäni väikkyy Carl ja Karin Larssonin iloinen taiteilijaperhe, jossa kaikki taaperosta alkaen touhuavat herttaisesti yhdessä.

Tuo idylli ei jostakin syystä ole kuitenkaan koskaan toteutunut meillä.

Esikoisen kanssa aloitin hauskuuden joulupiparien leipomisella. Homma meni oitis vinoon. Kaksivuotias lätki piparimuotteja minne sattuu, ja hienosti kaulimani piparilevy meni aivan piloille. Piloille siksi, että sen jokaista neliösenttiä ei käytetty tehokkaasti, vaan yli puolet satsista oli lötköjä hukkapaloja. Niistä pyöriteltiin palloja jääkaappiin kovettumaan, kaulittiin taas uusi levy - ja sama onnettomuus kertautui.

Väkisinkin siinä hermot kiristyvät.

Täydellistä äitiä ei pelkkä pullan leipominen tee, täydellinen äiti leipoo pullat yhdessä lasten kanssa. Hän kehuu lastensa pyörittelemiä rumia möykkyjä tosi hienoiksi, eikä välitä, vaikka jauhopussit repeilevät, taikinat häviävät parempiin suihin ja kananmunat valuvat pitkin lattioita.

Vaikka kuinka yritän ja muuta haluan, nämä yhteiset leipomishetket saavat minusta esiin suorittajan ja käskyttäjän, joka haluaa kaiken sujuvan millilleen niin kuin haluan. Korvapuusteilla ja pullilla on oikeus olla myös kauniita, haluan pelastaa ne kovakouraisten barbaarieni käsittelystä.

Aina jossakin vaiheessa mitta täyttyy ja hätistän keittiön tyhjäksi.

Eipä silti että täydellisen äidin kruunua erityisemmin hinkuisin, silti epäonnistumisen tunne uhkaa lasketua päälle, kun otsasuonet pullottaen ja hampaita kiristellen opastaa keskimmäistä voitelemaan pullat siten, etteivät ne kärsi - nuo minun ihanat luomukseni.

Ehkä lapsille ei ole ennen vanhaan annettu niin isoa roolia keittiöhommissa. Siihen ei varmaan arkiaskareiden tuoksinassa ole ollut kenelläkään aikaa. Kenties muksut ovat vain saaneet seurata vierestä työskentelyä ja olla apuna, kun taidot ovat kehittyneet.

Voihan se olla, ettei Larssonien idylli ole edes tarkoitettu tosioloihin.

Ankeista leivontakokemuksistaan piittaamatta lapset toivovat usein, että leipoisimme pullaa.  Tänään muhkeita korvapuusteja ja rusinasuisia pullatyttöjä syntyi kaksi pellillistä. Innokkaat apurit olivat mukana osan aikaa, kunnes saivat vahvan vinkin siirtyä ulkoilemaan.

Syöjiä ei kuitenkaan tarvinnut houkutella paikalle.
Lepo.

Pää järjestykseen vasaran avulla

Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että paras tapa järjestää ajatuksensa on tehdä jotakin hyvin konkreettista. Siivota kämppä, leipoa ja kokata, virkata pipo, kaivaa puutarhassa. Joo, kyllä lenkille lähteminenkin toimii. Mutta välillä on hyvä, että saa aikaiseksi jotakin, jota voi katsella, koskettaa tai maistaa. Kenties siten todistaa omaa olemassa olon oikeutustaan jollakin ikiaikaisella tavalla.  Tai ainakin näkee kättensä jäljen.

Työ on monesti suunnittelua - sinänsä mielettömän innostavaa  - mutta kuinka usein oikeasti pääsee nyrkit savessa toteuttamaan visioitaan?

 Itselleni ainakin odottelu on tuskastuttavaa. Mitä mutkikkaampi ja aikaasyövempi päätöksenteko, sen pienemmäksi intoni kutistuu. Siis ainakin, jos en voi itse vaikuttaa asiaan. 

Olen toiminnan ihminen. Kun jotakin päätetään ja tavoite on kirkas, haluan päästä heti tositoimiin. Silloin pusken eteenpäin kuin tarnokas poni, paiskon menemään, selvitän esteet, suorastaan innosta hirnahdellen. Vedän täysillä niin, että loppusuoralla kaadun kaikkeni antaneena maaliviivalle, typertyneen onnellisena hymyillen.  

Tänään helpotin viikonlopun sairastelusta keräytyneitä höyryjä ja purin paikalleen rakennetun kirjahyllyn. Siinä tarvittiin vasaraa ja tahtoa. Vähän lihaksiakin, kun kannoin kymmenien kilojen kirjapinoja kerroksesta toiseen. Liimaukset olivat erinomaiset, mutta vihdoin rakenne antoi periksi ja sain hyllyn purettua nätisti osiinsa. No, mitä nyt pari pientä kolhua.

Lapset kutsuivat minua koko illan Muskeli-Mammaksi. 

Yrjö 1_5

Hälytyskellojen olisi taas pitänyt soida siinä vaiheessa, kun vielä hetki sitten iloinen lapsi pyrki syliin kurjasti uikuttaen. Seuraavassa hetkessä ryöppysi nimittäin reipas kauhallinen lämmintä oksennusta päälle.  Siinä sitten olimme sylikkäin vaatteet yltäpäältä oksennuksessa,  rajun hyökkäyksen yllättäminä.

Lastakin alkoi tilanteen jonkinasteinen koomisuus naurattaa, kunhan järkytyksestään tokeni. Sitten vaan suihkuun ja pyykkikone jylläämään. Ämpärit esiin ja uutta lastia odottelemaan.

 Oksennustauti on äkillinen, dramaattinen ja tosi kuin kolariin joutuminen. Siinä on ihminen haavoittuvainen ja paljas ihan eri tavalla kuin normaalissa kurjassa flunssassa, jonka kanssa joutuu usein kitkuttelemaan viikkokausia.

Meillä tämänkertainen tauti oli versiota ketjukolari. Itse sairastuin seuraavana yönä, samoin esikoinen. Nyt pötköttää keskimmäinen vati kainalossa.

Pitkää oksennusvapaata jaksoa hartaasti toivoen,
P