Media-alan myllerryksessä on edetty sisäfileen ja palapaistin kautta jauhelihavaiheeseen. Sanoma ja Alma ovat jo hyvän aikaan hakeneet synergioita maakuntalehdilleen yksinkertaisella konstilla: Keskitetään massan tuotanto yhteen paikkaan ja pursotetaan se sitten eri putkia pitkin maailmalle.
Toki sipulina on edelleen paikallisuutta, se on toinen rinnalla kulkeva trendi, mutta silti väitän, että entistä teollisemman makuista maailmankuvaa meille tarjoillaan.
Painettujen lehtien ahdinkoa ymmärtää. Verkkoon ja eri sovelluksiin pitää satsata, kurjuus on siinä, että mainostuloja ei niistä printin mahtiaikojen malliin tule. Nykyistenkin tilaajien takinliepeissä saa roikkua kaksin käsin, eikä uusia tahdo saada.
Kuinkakohan moni lukija ymmärtää, miten paljon taustatyötä, verkostoja ja jatkuvaa opiskelua juttujen taustalla on? Ei se ole sitä, että joku osaa kirjoittaa näppäriä lauseita peräjälkeen- ei siitä toki haittaa ole - vaan sitä, että hahmottaa olennaisen asian ja sen kohderyhmän kannalta, osaa kertoa sen ymmärrettävästi ja vetävästi. Ja laittaa sen oikeaan kontekstiin.
Kokeneimmille toimittajille, noille hiljaisen tiedon kruunamattomille kuninkaallisille, on jaettu eropaketteja. Sen mukana
osaamisrakenne on yksipuolistunut aika monessa mediassa, ja tuntuu, että laatu on kärsinyt samalla. Kiire on myös tavallinen syy - ja tekosyy. Kiireessäkin on kyse aina valinnoista, prioriteeteista.
Valtakunnan isoimmassa päivälehdessä uusien lukijoiden kasvatusta tehdään heppoisin keinon. Perinteisen journalismin tilalle on tullut kokosivun katugalluppeja. Varmaan niitä joku silmäilee, mutta itse en niitä kaipaa. Ne ovat vähän samansorttista tuubaa, mitä ihmiset nyt jo postaavat Facebookissa - hah, tai blogeissaan. :)
Vaikka some onkin tullut sotkemaan pasmat, en usko, että silti haluamme somejournalismia, sellaista, jossa ihmiset otetaan mukaan tekemään itse itselleen uutista. Kyllä siihen joku ammattitaito pitää olla. Sentään.
