Tahdon oman huoneen.
Huoneessani saisi olla laveri, kirjahylly täynnä valikoituja kirjoja, levyjä ja lehtiä, sekä pieni pöytä. Kodikas jalkalamppu lukuvalona, klavinova sekä kuulokkeet. Ei mitään turhaa, ehkei edes mattoa. Mieluummin askeettista kuin runsasta.
Menisin omaan huoneeseen heti kun olisin saanut perheen iltaruokailun hoidettua. Vetäisin oven visusti kiinni perässä, loikoilisin sängyllä kirjan kanssa ja laittaisin ehkä musiikin hiljaiselle.
Sain ensimmäisen oman huoneen, kun täytin kuusi.
Siihen asti olin jakanut huoneen isoveljeni kanssa. Nukuimme kerrossängyssä, minä alhaalla, veli ylhäällä. Kerran veli putosi sängystä päistikkaa nokilleen lattialle niin että nenästä suihkusi verta. Toisella kertaa nukahdin purkka suussa, ja aamulla se oli sotkeutunu kutreihini niin perusteellisesti, että kun purkka leikattiin hiuksistani, tuloksena oli poikatukka.
Veljeni oli kinunnut omaa huonetta jo pitkään ja hän tartutti huonehingun myös minuun. Aloin ymmärtää, että oma huone on se, mitä eniten tässä maailmassa tarvitsen, jota ilman en saa kavereita ja olen muutenkin onneton lopun ikääni.
Haave toteutui kun muutimme toiselle paikkakunnalle, jonne äiti ei olisi halunnut, mutta isän ura veti. Muuton myötä saimme isomman asunnon ja minä ja veljeni omat huoneet.
Jostakin syystä sain itse valita huoneeseeni kirjoituspöydän. Halusin punaisen, jonka kahdessa laatikossa oli kullanväriset pyöreät vetimet. Uusi kirjoituspöytä hautautui nopeasti epämääräisten tavaroiden ja papereiden alle. Lattia oli barbien ja muun roinan vallassa niin ettei kukaan yleensä tullut ovensuuta peremmälle. Luultavasti huoneeni imuroitiin vain jouluksi. Sain puuhailla omiani kaikessa rauhassa.
Oma huone minulla oli aikuisuuteen asti – kunnes muutin yhteen poikaystävän kanssa. Siinä kohtaa tilan menetys ei surettanut lainkaan. Kepeän iloisesti luovuin tuosta saavutetusta etuudesta.
Nyt kotonani on tilaa, josta lyhennän isoa lainaa, mutta minulla ei ole omaa huonetta. Jokin tässä yhtälössä mättää.
