Vuodessa on kaksi etappia, joiden mukaan systeemi hyrrää. Juhannus ja joulu.
Tammikuusta käynnistyy elämä ennen juhannusta. Sen mukaan määritellään projektien aikataulut, tapahtumat, matkat ja lomat. Juhannus on taitekohta, jonka jälkeen alkaa loppuvuosi. Syksystä suunnataan katse jouluun.
Nyt juhannuksen maaginen raja on pelottavan lähellä. Tulevat viikot ovat säälimätöntä loppukiriä. Hommat pitää saada valmiiksi ennen juhannusta, tavata asiakkat ja työtutut, varautua kesän ajan yllätyksiin. Lisäksi kipitetään päiväkotien, kerhojen, harrastusten ja yhdistysten kevätkarkeloissa ja erinäisten firmojen ohjelmallisilla kesäkekkereillä. Hoitotädeille, opettajille, harrastusten ohjaajille piirretään kesäkortteja ja keksitään lahjoja.
Kyllä tämä vielä menisi, mutta kun on sattunut lisääntymään sesongin huippukohdalla, saa lisäksi järjestää lastenkutsuja ja sukulaiskahvitteluja. Voikukat ja vuohenputket rehottavat pihalla ja pyykkikasat ovat vallanneet puoli taloa. Onneksi niitä ei ehdi murehtia.
Oi miksi kaikki haluavat lomailla heinäkuussa? Kesä on ihana ja ehdottoman tarpeellinen, mutta ei kai se tarkoita, ettekö silloin voisi tehdä myös töitä? Voisihan meno olla hiukan rennompaa, mutta on aika outoa, että asenne on edelleen on-off, asiat seisovat yhden kuukauden ja käytännössä ainakin puolitoista kuukautta hommat toimivat vajaalla teholla.
Ja eikö niitä karkeloita kannattaisi pitää helmi-maaliskuun hiljaisempana kautena, kun mitään ei tapahdu, on pimeää ja tylsää?
Sitten kun syys viimein käynnistyy, ei mene kauaa, kun alkaa joulupaniikki - juhannuksen kaavaa toistaen.
Mitä jos ainakin jouluhärdelistä siirtäisi osan tammikuulle?
