Kun free-elämän upeaa vapautta ja töiden runsasta kirjoa on ehtinyt aikansa hehkuttaa, alkaa nurjempikin puoli näyttäytyä.
Yksinäisyys.
Ei ole työkavereita, joiden kanssa ruotia valintojen seurauksia, firman punaista lankaa tai hankalia asiakkaita. Yhteiset kesäretket, koulutuspäivät tai käytäväkeskustelut kuuluvat isommille firmoille. Yksin tekijällä ei kerry työpaikan tarinaperinnettä, eikä työporukan erilaisten persoonien kummallista galleriaa, josta ammentaa yhteishenkeä ja hauskuutta silloin kun rutiinit tympivät.
Yksinäiselle tekijälle työssä onnistumiset ovat hetkellisiä ilon läikähdyksiä, joita ehkä juhlistetaan kotona korkkaamalla kuohuviini. Ei niitä muistella sen koommin kotiväen kanssa - työpaikalla onnistumisista sen sijaan revitään iloa pidempään.
Oma työ on luotava joka päivä uudelleen. Se on itsenäisyydessä parasta, mutta välillä rasittavaakin. Ei ole valmista kontekstia, johon hypätä suorittamaan rutiineja huonosti nukutun yön jälkeen.
Työilmapiirissä ei ole yksinäisellä moitittavaa. Sehän on suorastaan ihana. Kukaan ei nälvi, hiillosta, mökötä tai kamppaa. Yt-neuvottelujakaan ei ole tiedossa, ainakaan niin kauan kuin rakastan työtäni.
