Veikkaan, että minua jännitti sieluttomasti ja vatsaa kipristi niin, että melkein itketti. Olin outo porukassa, vastikään paikkakunnalle muuttanut, enkä ekaluokan aloittaessani tuntenut ketään uusista luokkatovereistani. Miä ja siä särähtivät korviini kuin kirosanat, enkä saanut niitä sopimaan suuhuni.
Kun tänään saatoin tyttäreni ekalle luokalle, hän oli hivenen jännittynyt, mutta samalla luottavainen ja odottavainen. Koulumatkaa olimme harjoitelleet koko viime vuoden, sillä eskari sijaitsi koululla - myös koulurakennus ja piha olivat tulleet tutuiksi. Kaksi kaveria oli tulossa samalle luokalle, ja useimpien luokkatovereiden naamat ja nimet olivat jo muistissa.
Koulun aloitus taisi kutkuttaa häntä oikeastaan mukavalla tavalla.
Repun hankimme tyttärelle jo edellisellä viikolla, samoin kännykkäliittymän. Nämä uudet koululaisen symbolit tuntuivat merkitsevän hänelle todella paljon, samoin kuin oma kotiavain. Aamulla hän säilöi puhelimen ja avaimen huolellisesti repun sivutaskuun. Iso tyttö.
Melko tyytyväisen näköisenä lapsi vilkutti minulle pulpetistaan, kun luovutin hänet oppivelvollisuuden huomaan.
Tämän tärkeän riitin jälkeen lähdin asioille. Kauppakeskuksessa, merkityksettömän musiikin virratessa taustalla, minut valtasi pohjattoman surullinen olo.Tunneaaltoa oli vaikea järkeistää. Olin iloinen lapsen uudesta elämänvaiheesta, ylpeä hänen reippaudestaan ja helpottunut siitä, miten luontevanoloisesti homma lähti liikkeelle. Samalla olin äärettömän haikea, kun yksi ajanjakso oli elämässämme lopullisesti ohi. Se riipaisi.
Mitäköhän oma äitini mietti saattaessaan minut koulutaipaleelle? Varmasti häntä jännitti puolestani ja mietytti, löydänkö paikkani joukossa. Luultavasti alkuhämmennyksen jälkeen asiat alkoivat sujua, koska mitään kovin ikävää muistikuvaa minulle tuosta virstanpylväästä ei ole jäänyt. Tokkopa edes ymmärsin sen merkitystä.
Omasta alakouluajastani parhaiten muistan koulumatkan kaksi kadunylityspaikkaa, koulun pitkien käytävien harmaat laattalattiat, sen, että näytelmäkerhossa oli kivaa ja käsityöt vasurille sekä vaikeita että vastenmielisiä. Muistiin on porautunut myös piinaviikko kuudennelta luokalta, jolloin luokan tytöt eivät puhuneet minulle.
Ei eka päivä välttämättä ole se mieleenpainuvin.
Uuteen alkuun kuuluu jännitys, joka tekee siitä tilanteena erityisen. Ilmassa on odotusta, toiveita ja pelkoja, kuten aina muutoksessa. Lapsi saa koululaisen isomman vapauden liikkua kavereiden kanssa, mutta samalla enemmän vastuuta itsestään ja tavaroistaan huolehtimisesta. Vanhemman osana on jatkuva säätö, jolla pitää lapsen lieka sopivan pituisena; ei liian löyhänä, muttei liian tiukkanakaan.
Päätin, että saan haikeilla mennyttä elämää lapsilta salaa vielä tämän iltapäivän. Huomenna alan nauttia täysillä uudesta, ennenäkemättömästä syksystä!
