Ylimääräisiä kymppejä ei perheessämme automaattisesti lapsille jaella, siispä selitin pojalle, että jos hän auttaa kotitöissä, maksan siitä mielelläni hänelle taskurahaa, josta hän voi säästää lelua varten.
Teimme listan asioista, joista pientä korvausta voisi saada: jätepaperien vieminen keräyslaatikkoon, astianpesukoneen tyhjennys, pikkuveljen hoitaminen, käsipyyhkeiden vaihtaminen, roskapussin ja biojätteen vieminen. Pöydän kattaminen, pihan haravointi, tyhjien pullojen palautus... 11-vuotiaalle sopivia tehtäviä kertyi monipuolinen lista.
Poika tarttui toimeen innokkaasti ja ensimmäisen viikon aikana tehtävälistaan kertyi ylenmäärin rasteja. Apukädet helpottivat myös omaa kotityövuortani.
Toisella viikolla tahti alkoi hiljentyä. Kolmannen viikon alkaessa homma hiipui lähes kokonaan. Poika alkoi kysellä, miten paljon hän saisi sänkynsä petaamisesta tai siitä, että nostaa lattialle heittämänsä takin naulakkoon. Entä paljonko irtoaisi hyvästä koenumerosta?
Kotitöiden uuvuttava toistuvuus ei häntä enää inspiroinut, silti koti oli alkanut näyttäytyä hänen silmissään hämmästyttävänä rahasampona, jossa moni teko tuottaisi kilahduksen kassaan.
Selitin, etten minäkään laskuta häntä vaatteiden pesusta, siivouksesta, valmistamistani aterioista, tv:n katselusta tai lakanoiden vaihdosta. En myöskään peri vuokraa häneltä huoneesta. Perheessä jokainen osallistuu osaamisensa mukaan, koska ei ole reilua, että vanhempien kaikki vapaa-aika kuluu kotitöissä, joita tehdään koko perheen hyväksi.
Ja jos on erityisen paljon avuksi, kuten hän viime aikoina, voi kotitöillä myös hiukan tienata.
Poika näytti oivaltavan homman juonen, etenkin kun hän sai välipalan hintalapun kera.
